tiistai 28. elokuuta 2018

Nimityksiä

Nimi. Mitä nimi merkitsee meille? Kaikki varmaan ymmärtää, että nimi on tärkeä. Nimi on osa itseä, osa identiteettiä. Nimi on se, johon ihminen reagoi tavalla tai toisella sen kuullessaan. Nimi tekee meistä yksilöitä. Ei ole vain miehiä, naisia ja muunsukupuolisia, vaan meillä on omat nimet. Jotkut nimet ovat yksilöllisempiä kuin toiset, mutta jokaisella on silti omansa.

Aika usein käy niinkin, että samaan ryhmään kuuluu useampia samannimisiä ihmisiä. Kaikki varmasti muistaa vähintään koulusta jonkun luokan, jossa on kaksi tai kolmekin samannimistä lasta. Silloin käy melkein väistämättä niin, että joku lapsista, tai jopa kaikki, saavat lempinimen. Lempinimi muodostuu yleensä joko nimestä (Katariina -> Kata, Oskari -> Osku, Mikael -> Miska jne.) tai jostain luonteenpiirteestä tai tavasta. Pääasia on, että nimi sopii kantajalleen, ja että kaikki ymmärtävät, kenestä puhutaan.

Tärkeää pitäisi olla myös sen, että nimi on kantajastaan mukava. Aina näin ei ole, ja varmaan moni muistaa myös tilanteen, jossa luokkakaverista tai joukkuekaverista käytetään pilkkanimeä.

Pilkkanimi, siinä missä lempinimikin, voi muodostua omasta nimestä tai tavasta tai vaikka ulkonäöstä. Ero lempinimeen on siinä, että pilkkanimi on usein halventava tai loukkaava. Nimi, jonka on tarkoitus erottaa joukosta. Lempinimi yhdistää joukkoon, pilkkanimi erottaa.

Pilkkanimiltä välttymiseen ei oikeastaan ole keinoa, jonka olisin keksinyt. Yksi hyvä keino on keksiä koko joukolle omat lempinimet, joita ryhmässä käytetään. Esimerkiksi partiossa tätä käytäntöä harrastetaan, ja kaikilla on niin kutsutut partionimet. Käytäntö toki vaihtelee lippukunnittain ja ryhmittäin, mutta yleensä partionimi on tärkeä. Se tuo porukkaa yhteen, ja kun kaikilla on jo lempinimi, se jossain määrin ehkäisee pilkkanimien käyttöä

Kaikkein paras ja luontevin olisi tilanne, jossa kaikki käyttäisivät toisistaan nimiä, joilla ihmiset itsensä esittelevät. Se on tärkeää aivan kaikille, mutta erityisesti ihmisille, joilla on joku ongelma nimensä kanssa. Ongelma voi olla sukunimen tai etunimen kanssa, tai niiden yhdistelmässä tai toisessa tai kolmannessa nimessä. Ongelma voi olla myös mielikuvissa joita nimi herättää tai nimen sukupuolittuneisuudessa.

Ihminen, jolla on ongelmia nimensä kanssa, valitsee usein itselleen uuden nimen. Jotkut virallistavat uuden nimensä, joillekin riittää se, että nimeä käytetään pääsääntöisesti.

Erityisesti trans-ihmiset kutsuvat tätä virallista, usein väärän sukupuolen nimeä, ”kuolleeksi nimeksi”. Silloin on loukkaus, jos joku käyttää tätä kuollutta nimeä. Etenkin jos uusi nimi on tiedossa, ja tiedetään että sitä toivotaan käytettävän.

Miksei muutkin ihmiset voisi käyttää termiä ”kuollut nimi”. Nimeä ei kuitenkaan toivota käytettävän, ja on loukkaavaa ihmiselle, josta sitä käytetään pyynnöistä huolimatta.


Omakohtaisiakin kokemuksia aiheesta löytyy. Itse en ole koskaan kokenut nimeäni omakseni. En sananmukaisesti koskaan. Ensimmäinen nimeni on kyllä kiva ja nätti, mutta ei minun nimeni. Toinen nimi taas on muuten vain täysin väärä. Se on myös nimi, josta on helppo keksiä ”hauskoja” vitsejä.

Olen koko ala-asteen kärsinyt näistä hurjan hauskoista ja yleisöä viihdyttävistä nimimuunnoksista, kaiken muun kiusaamisen ohella. Yläasteella se sentään loppui, kun mielikuvitus riitti luokkakavereilla jo muuhunkin. Tämä kuitenkin edesauttoi entisestään sitä, etten koe nimeäni omakseni. Olen koko ikäni miettinyt uutta nimeä. Nimeä, joka kuvaisi minua ja olisi osa omaa identiteettiäni. Nimi, josta tietäisi heti että tuo on minun, tuon nimen haluan.


Nykyään olen löytänyt sen oman nimeni, ja esittäydyn sillä nimellä. Suku ja perhe kutsuu edelleen sillä virallisella nimellä, ja sen olen valmis hyväksymään. En ala vaatimaan, että kutsukaa mua eri nimellä. Muissa kuin huippuvirallisissa yhteyksissä (työhaastattelut, lääkärien vastaanotot yms.) esittäydyn nimellä, jonka koen enemmän omakseni. Silloin oletan, että se on nimi, jolla mua kutsutaan, ja jolla mut esitellään eteenpäin.

Tuntuu loukkaukselta ja mitätöimiseltä, ettei minun nimeäni kunnioiteta sen vertaa, että käytettäisi sitä nimeä, jonka olen itse kertonut.

Jos ei muuta, tämä opettaa ainakin sen, etten koskaan itse vääntele kenenkään nimeä, tai kutsu esimerkiksi eri nimellä tai keksi itse nimeä ihmiselle joka kieltäytyy kertomasta minulle omaansa (lapset tekevät välillä näin, luoja yksin tietää miksi).


Nimi on tärkeä. Kunnioitetaan sitä.

maanantai 20. elokuuta 2018

Itseltään vaatimisesta

Olen viime aikoina pohtinut paljon itseltään vaatimista. Mun edellinen parisuhteeni oli suorituskeskeinen. Asioita piti tehdä, ja tekemiset täytyi olla mitattavia. Kaiken tekemisen täytyi näkyä, tai et ollut tehnyt mitään ja siitä syyllistettiin. Ennen pitkää se johtaa siihen, että alkaa itsekin tarkkailla omia tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Jostain puhelinsoitosta esimerkiksi ei jää tehdyn merkkiä mihinkään. Paitsi ehkä to do- listaan, jos on sellaisen kirjoittanut.

Mutta siivoamisen piti olla massiivista ja perusteellista, että se laskettiin. Tiskit täytyi laittaa kaikki ja samantien, tai sitä ei laskettu. Kaikki läksyt piti tehdä kerralla, koko essee kirjoittaa kokonaan ja samantien. Valokuvat piti editoida ja tallentaa ja rakentaa kansiot samantien. Kyllä te tajuatte. Näkyvää, suurta, massiivista, mitattavissa olevaa.
Jos ei illalla pystynyt mittaamaan ja näyttämään, mitä on tehnyt ja saanut aikaan, koko päivä tuntui menneen ihan harakoille.


Tuosta suhteen päättymisestä on aikaa lähes kaksi vuotta, ja silti se vaikuttaa. Edelleen ja vieläkin, jopa toisella puolella Suomea.
Lasken edelleen tekemiseni. Tiskejä ei voi vieläkään jättää kesken, vaikka ranteet miten kiljuis kivusta. Se ei ole tiskaamista, jos tiskaa vain osan. Kauppareissuakaan ei lasketa, jos jää jotakin ostamatta. Blogimerkintä täytyy kirjoittaa kokonaan, ja koirien lenkin täytyy kestää vähintään tunnin, että se lasketaan.
Muuten tulee huono omatunto, joka naputtaa niin kauan, että teen asiat loppuun asti.

Tästä seuraa tietenkin kierre, kun kaikkea ei vain jaksa, pysty tai kykene tekemään loppuun asti kerralla. Joinain päivinä krooniset kivut yltyy niin, ettei tunnin lenkki kerta kaikkiaan ole vaihtoehto. Joinain päivinä ei vain voi tiskata enempää kuin neljä astiaa kerrallaan, ja kaupassa on käytävä kahdesti päivässä, että saa tuotua kaiken mikä täytyy.
Tästä tulee tosi huono omatunto ja se taas ruokkii masennusta, mikä lamaa niin että se liikkuminenkin jää vähiin, mikä taas lisää kroonisia kipuja. Ja sitten ei voi tehdä asioita niin paljon kuin haluaisi, ja kierre jatkuu ja jatkuu.


Ainoa toimiva keino on opetella olemaan armollinen itselleen. Ei joka päivä täydy kiivetä Mount Everestille. Joinain päivinä on ihan ok kiivetä sille lähikukkulalle, tai jäädä sen kukkulan juurelle.
Opettelen parhaillaan eroon siitä käsityksestä, että kädenjäljen täytyy näkyä. Ei täydy. Lihasten ei täydy olla hellinä illalla. Ei ole mikään pakko pystyä listaamaan illalla mitä on tehnyt. On ihan ok, jos ainoa tekeminen on ollut koirien lenkki ja aktivointi iltaruuan kanssa. Tai se, että pääsee ylös sängystä, saa syötyä lämpimän ruuan, tai edes käytyä veskissä.
Kaikilla meillä on joskus sellaisia päiviä ja hetkiä, että lusikat on kerta kaikkiaan loppu. Ei sitä energiaa saa yhtään lisää sillä, että pakottaa itsensä tekemään asioita, joihin ei sillä hetkellä kykene.

Tervetuloa mukaan


Moikka!
Oon Kettu, tämän blogin kirjoittaja. Tää blogi syntyi halusta kirjoittaa ylös fiiliksiä ja huomioita tämän mun matkani varrelta. Ja mikäkö tämä matka sitten on?

Tämä matka on matka kohti, ei tervettä, vaan hyväksyvämpää ja onnellista elämää. Elämää, jossa olen sinut itseni ja rajoitteideni kanssa. Rajoitteeni liittyvät niin psyykkisiin rajoitteisiin (toistuva keskivaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja paniikkihäiriö sosiaalisten tilanteiden pelon kanssa) kuin somaattisiinkin rajoitteisiin (migreeni ja krooniset kivut).  Olen myös sateenkaarikansalainen, ja sekin tulee varmasti esille myöhemmin.

En mene väittämään, että keinot jotka auttaa mua, auttais myös muita. Mua ei toivon mukaan saada ikinä sanomaan "mä onnistuin tässä, joten varmasti säkin onnistut". Meillä kaikilla on omat vaikeutemme ja omat vuoremme kiivettävinä. Kaikkien elämä on helppoa omalla tavallaan, ja myös vaikeaa omalla tavallaan. Kahta samanlaista elämää ei ole. Kerron mikä mulla auttaa, ja kerron myös mikä mulla ei auta. Jos joku haluaa kokeilla samaa, se on toki hyvä asia. Mutta ketään en painosta, tai väitä että joku keino auttaa varmasti.

Toivotan kaikki lukijat tervetulleiksi mukaan tälle matkalle.