Aika usein
käy niinkin, että samaan ryhmään kuuluu useampia samannimisiä ihmisiä. Kaikki
varmasti muistaa vähintään koulusta jonkun luokan, jossa on kaksi tai kolmekin
samannimistä lasta. Silloin käy melkein väistämättä niin, että joku lapsista,
tai jopa kaikki, saavat lempinimen. Lempinimi muodostuu yleensä joko nimestä
(Katariina -> Kata, Oskari -> Osku, Mikael -> Miska jne.) tai jostain luonteenpiirteestä
tai tavasta. Pääasia on, että nimi sopii kantajalleen, ja että kaikki
ymmärtävät, kenestä puhutaan.
Tärkeää
pitäisi olla myös sen, että nimi on kantajastaan mukava. Aina näin ei ole, ja
varmaan moni muistaa myös tilanteen, jossa luokkakaverista tai joukkuekaverista
käytetään pilkkanimeä.
Pilkkanimi,
siinä missä lempinimikin, voi muodostua omasta nimestä tai tavasta tai vaikka
ulkonäöstä. Ero lempinimeen on siinä, että pilkkanimi on usein halventava tai
loukkaava. Nimi, jonka on tarkoitus erottaa joukosta. Lempinimi yhdistää
joukkoon, pilkkanimi erottaa.
Pilkkanimiltä
välttymiseen ei oikeastaan ole keinoa, jonka olisin keksinyt. Yksi hyvä keino
on keksiä koko joukolle omat lempinimet, joita ryhmässä käytetään. Esimerkiksi
partiossa tätä käytäntöä harrastetaan, ja kaikilla on niin kutsutut
partionimet. Käytäntö toki vaihtelee lippukunnittain ja ryhmittäin, mutta
yleensä partionimi on tärkeä. Se tuo porukkaa yhteen, ja kun kaikilla on jo
lempinimi, se jossain määrin ehkäisee pilkkanimien käyttöä
Kaikkein
paras ja luontevin olisi tilanne, jossa kaikki käyttäisivät toisistaan nimiä,
joilla ihmiset itsensä esittelevät. Se on tärkeää aivan kaikille, mutta
erityisesti ihmisille, joilla on joku ongelma nimensä kanssa. Ongelma voi olla
sukunimen tai etunimen kanssa, tai niiden yhdistelmässä tai toisessa tai
kolmannessa nimessä. Ongelma voi olla myös mielikuvissa joita nimi herättää tai
nimen sukupuolittuneisuudessa.
Ihminen,
jolla on ongelmia nimensä kanssa, valitsee usein itselleen uuden nimen. Jotkut
virallistavat uuden nimensä, joillekin riittää se, että nimeä käytetään
pääsääntöisesti.
Erityisesti
trans-ihmiset kutsuvat tätä virallista, usein väärän sukupuolen nimeä,
”kuolleeksi nimeksi”. Silloin on loukkaus, jos joku käyttää tätä kuollutta nimeä.
Etenkin jos uusi nimi on tiedossa, ja tiedetään että sitä toivotaan
käytettävän.
Miksei
muutkin ihmiset voisi käyttää termiä ”kuollut nimi”. Nimeä ei kuitenkaan
toivota käytettävän, ja on loukkaavaa ihmiselle, josta sitä käytetään
pyynnöistä huolimatta.
Omakohtaisiakin
kokemuksia aiheesta löytyy. Itse en ole koskaan kokenut nimeäni omakseni. En
sananmukaisesti koskaan. Ensimmäinen nimeni on kyllä kiva ja nätti, mutta ei
minun nimeni. Toinen nimi taas on muuten vain täysin väärä. Se on myös nimi,
josta on helppo keksiä ”hauskoja” vitsejä.
Olen koko
ala-asteen kärsinyt näistä hurjan hauskoista ja yleisöä viihdyttävistä
nimimuunnoksista, kaiken muun kiusaamisen ohella. Yläasteella se sentään
loppui, kun mielikuvitus riitti luokkakavereilla jo muuhunkin. Tämä kuitenkin
edesauttoi entisestään sitä, etten koe nimeäni omakseni. Olen koko ikäni
miettinyt uutta nimeä. Nimeä, joka kuvaisi minua ja olisi osa omaa
identiteettiäni. Nimi, josta tietäisi heti että tuo on minun, tuon nimen
haluan.
Nykyään olen
löytänyt sen oman nimeni, ja esittäydyn sillä nimellä. Suku ja perhe kutsuu
edelleen sillä virallisella nimellä, ja sen olen valmis hyväksymään. En ala
vaatimaan, että kutsukaa mua eri nimellä. Muissa kuin huippuvirallisissa
yhteyksissä (työhaastattelut, lääkärien vastaanotot yms.) esittäydyn nimellä,
jonka koen enemmän omakseni. Silloin oletan, että se on nimi, jolla mua
kutsutaan, ja jolla mut esitellään eteenpäin.
Tuntuu
loukkaukselta ja mitätöimiseltä, ettei minun nimeäni kunnioiteta sen vertaa,
että käytettäisi sitä nimeä, jonka olen itse kertonut.
Jos ei
muuta, tämä opettaa ainakin sen, etten koskaan itse vääntele kenenkään nimeä,
tai kutsu esimerkiksi eri nimellä tai keksi itse nimeä ihmiselle joka
kieltäytyy kertomasta minulle omaansa (lapset tekevät välillä näin, luoja yksin
tietää miksi).
Nimi on
tärkeä. Kunnioitetaan sitä.