Olen viime aikoina pohtinut paljon itseltään vaatimista. Mun edellinen parisuhteeni oli suorituskeskeinen. Asioita piti tehdä, ja tekemiset täytyi olla mitattavia. Kaiken tekemisen täytyi näkyä, tai et ollut tehnyt mitään ja siitä syyllistettiin. Ennen pitkää se johtaa siihen, että alkaa itsekin tarkkailla omia tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Jostain puhelinsoitosta esimerkiksi ei jää tehdyn merkkiä mihinkään. Paitsi ehkä to do- listaan, jos on sellaisen kirjoittanut.
Mutta siivoamisen piti olla massiivista ja perusteellista, että se laskettiin. Tiskit täytyi laittaa kaikki ja samantien, tai sitä ei laskettu. Kaikki läksyt piti tehdä kerralla, koko essee kirjoittaa kokonaan ja samantien. Valokuvat piti editoida ja tallentaa ja rakentaa kansiot samantien. Kyllä te tajuatte. Näkyvää, suurta, massiivista, mitattavissa olevaa.
Jos ei illalla pystynyt mittaamaan ja näyttämään, mitä on tehnyt ja saanut aikaan, koko päivä tuntui menneen ihan harakoille.
Tuosta suhteen päättymisestä on aikaa lähes kaksi vuotta, ja silti se vaikuttaa. Edelleen ja vieläkin, jopa toisella puolella Suomea.
Lasken edelleen tekemiseni. Tiskejä ei voi vieläkään jättää kesken, vaikka ranteet miten kiljuis kivusta. Se ei ole tiskaamista, jos tiskaa vain osan. Kauppareissuakaan ei lasketa, jos jää jotakin ostamatta. Blogimerkintä täytyy kirjoittaa kokonaan, ja koirien lenkin täytyy kestää vähintään tunnin, että se lasketaan.
Muuten tulee huono omatunto, joka naputtaa niin kauan, että teen asiat loppuun asti.
Tästä seuraa tietenkin kierre, kun kaikkea ei vain jaksa, pysty tai kykene tekemään loppuun asti kerralla. Joinain päivinä krooniset kivut yltyy niin, ettei tunnin lenkki kerta kaikkiaan ole vaihtoehto. Joinain päivinä ei vain voi tiskata enempää kuin neljä astiaa kerrallaan, ja kaupassa on käytävä kahdesti päivässä, että saa tuotua kaiken mikä täytyy.
Tästä tulee tosi huono omatunto ja se taas ruokkii masennusta, mikä lamaa niin että se liikkuminenkin jää vähiin, mikä taas lisää kroonisia kipuja. Ja sitten ei voi tehdä asioita niin paljon kuin haluaisi, ja kierre jatkuu ja jatkuu.
Ainoa toimiva keino on opetella olemaan armollinen itselleen. Ei joka päivä täydy kiivetä Mount Everestille. Joinain päivinä on ihan ok kiivetä sille lähikukkulalle, tai jäädä sen kukkulan juurelle.
Opettelen parhaillaan eroon siitä käsityksestä, että kädenjäljen täytyy näkyä. Ei täydy. Lihasten ei täydy olla hellinä illalla. Ei ole mikään pakko pystyä listaamaan illalla mitä on tehnyt. On ihan ok, jos ainoa tekeminen on ollut koirien lenkki ja aktivointi iltaruuan kanssa. Tai se, että pääsee ylös sängystä, saa syötyä lämpimän ruuan, tai edes käytyä veskissä.
Kaikilla meillä on joskus sellaisia päiviä ja hetkiä, että lusikat on kerta kaikkiaan loppu. Ei sitä energiaa saa yhtään lisää sillä, että pakottaa itsensä tekemään asioita, joihin ei sillä hetkellä kykene.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano pois vaan!